paska mutta silti tosi hyvä fiilis

Hoyden sairastaa nyt kolmatta päivää. Tiistaina lähdin koulusta keskenkaiken kun huippaus ei vain mennyt ohi. Mitään kuumetta tai vastaavaa ei ole, ja hetkittäin olo paranee mutta heti jos rupean jotain tekemään niin alkaa heikottamaan ja päässä heittämään.  

Lähdin kummiskin viime yönä pyörällä Irkkupoikaa vastaan kun tämä pääsi töistä ja mentiin sinne yöksi. Kun ei oltu nähty pitkiin aikoihin kunnolla. Joko niin että se on ollut töissä silloin kun oon ollut käymässä kantapaikassa tai sitten käyty parilla tai hengattu yhteisten kavereitten kanssa mutta jatkettu molemmat omiin koteihin.

Kyllähän mua matkalla vähän heikotti ja kun Irkkupoika herrasmiehenä tarjoutui ajamaan pyörää niin että itse istun tarakalla, meinasin pari kertaa tipahtaa. Perille kun päästiin ja sai istua alas ja tuli muuta mietittävää niin kaikenmaailman heikotukset ja pyörrytykset. If you know what i mean *winkwinkwink*. Pitkälle yöhön painittiin, välillä pidettiin pieni breikki ja vaihdettiin kuulumisia ja sitten taas jompikumpi kävi toiseen uudestaan kiinni. Ja joka ikisellä kerralla myös sain, mitenköhän se oli X:llä niin vaikeeta. Irkkupoika itseasiassa heitti viime yönä että tulen niin helposti että se on melkeimpä naurettavaa.. Mutta minä en todellakaan valita. Kaikin puolin mukava ja onnistunut yö, ja oli niin kiva höpistä kaikkea turhaa, suunnitella viikonloppua ja nukahtaa siihen vierekkäin. Ja aamulla heräsin jopa kymmenen minuuttia ennen herätyskelloa ja hyväntuulisena. Normaalisti kun olen vastaheränneenä lähinnä murhanhimoinen.

Mutta vaikka Irkkupoika onkin niin ihannemies ja upea, ja meillä synkkää aivan loistavasti en minä päästä itseäni rakastumaan, tai edes kiintymään liikaa. Kuuden kuukauden kuluttua kun Irkkupoika tosiaan muuttaa pois tästä maasta, ja itseasiassa koko maanosasta töiden perässä (vaihtaa samalla alaa). Siinä taas yksi yhteinen piirre meillä. Kumpikaan ei halua asettua yhteen paikkaan liian pitkäksi aikaa, ja kumpikin saattaa tehdä ratkaisunsa hyvinkin impulsiivisesti.

Siksihän minäkin olen nyt täällä enkä suomessa. Yhden impulsiivisen päähänpiston takia lähdin haastatteluun siinä luulossa että pääsen vain ilmaiselle ulkomaanreissulle. Koska eihän minua, 17vuotiaana koulun lopettanutta ja sen jälkeen pätkätöitä kaupan kassalla painaneella tytöllä ole mitään mahdollisuutta päästä ulkomaille isossa kaupungissa sijaitsevaan arvostettuun kansainväliseen kouluun. Varsinkaan kun en ikinä mikään huippuoppilas ollut. Yllätys olikin suuri kun haastattelun päätteeksi minut toivotettiin tervetulleeksi kouluun koska "kaikki ansaitsevat toisen mahdollisuuden." Eipä kyllä yhtään harmita tai kaduta kuitenkaan. Vaikka ikävöin joitain ihmisiä suomessa, nautin silti täällä asumisesta koko sydämestäni. Rakastan kolmiotani värikkäine seinineen, ja vielä enemmän rakastan sitä että asun YKSIN. Ei ole Herra X:ää sotkemassa nurkkia ja sitten kitisemässä kuinka minun pitäisi siivota. Tokihan minäkin sottaan ja kämppä on nytkin aika boheemissa kunnossa, semmoiseksi lääväksi mimmoiseksi suomen asunto pääsi en edes minäkään tätä saa. Tavarat nyt on välillä vähän epäjärjestyksessä mutta that's it. Minun rahat myös ovat oikeasti minun rahat sen sijaan että avomiehen köriläs tuhlaisi varat turhuuksiin niin että yhtäkkiä ei ole varaa syödä muuta kuin makaroonia. Itseasiassa täällä pystyn syömään monipuolisesti ja silti käydä viikottain ulkona vaikka tulot ovat suhteutettuna samaa luokkaa kuin suomessa. Hintataso toki on hivenen suomea pienempi mutta ei kuitenkaan niin radikaalisti.

Mutta nyt kauppaan!