Parisuhdestatus:

In a relationship.

maanantai 17. tammikuuta 2011

2011. Life as we know it has ended.

Opiskelu ja työkiireet ovat vieneet sen verran paljon mehuja että sen jälkeen kun on vielä suorittanut sosiaalisen elämän ylläpitoa, on ollut sula mahdottomuus päivittää kuulumisia tänne.

Nyt on kuitenkin sen verran yllättävä tilanne päällä että se on pakko jakaa niiden satunnaisten henkilöiden kanssa jotka tänne eksyvät.

Vietin uudenvuoden yön töissä. Vuoron aloitettuani sisälle lampsi iso lauma brittiläisiä miehiä joiden joukossa oli yksi harvinaisen kivan näköinen tapaus joka iski silmään samantien. Ei mitenkään hirvittävän pitkä mutta sopiva, tosi kivat silmät vaikken kuollaksenikaan pysty muistamaan simmujen värejä ja vaalea pörröinen kuontalo. Nyt yritän kovasti miettiä päätäni puhki että miksi helvetiksi minä tämän tapauksen nimeän nyt ainakin tämän merkinnän ajaksi, ihan vaan että teksti olisi edes vähän selkeämpää. Hmmmmmm.... Olkoon vaikka.. Äh, ei onnistu.. Mielikuvitus ei nyt laukkaa riittävän kovaa, olkoon sitten vaikka nyt ihan vaan Tyyppi, siksihän rakkaan veljenikin kanssa häntä kutsutaan jutellessamme. (Kyllä, me puhutaan ihastumisista, säädöistä yms pikkuveljeni kanssa. Me ollaan hyvin läheisiä.) No, siirryin aika pian ovelle myymään lippuja sisään aikoville ja jossain vaiheessa tämä Tyyppikin tuli ulos röökitauolle. Vaihdettiin pari sanaa, sitten muutama lisää ja loppujen lopuksi ylisuojelevaisen portsarimme harmistukseksi Tyyppi vietti enemmän aikaa ulkona minulle jutellen kuin sisällä kavereidensa kanssa juhlien. (Awwwws, ihku, söpistely kommenttina voisin todeta että tämä siitä huolimatta että poikarukka oli jättänyt takkinsa kotiin ja hytisteli kylmässä yössä vain ohut paita yläkroppansa suojana.)

Suhteellisen aikaisessa vaiheessa Tyyppi tuli pyytämään puhelinnumeroani ja tavoistani poiketen en edes epäröinyt kun jo raapustelin numeroita paperilapulle, ja kaiken lisäksi vielä koko nimenikin että löytyisin naamakirjastakin. Kaiken varalta otin myös Tyypin nimen ylös siltä varalta että häneltä tuo lappu häviäisi. Ilta kului kuin siivillä ja enää ei harmittanut yhtään että olin joutunut töihin, muuten tuskin tuolla baarissa olisin edes ollut.

Tuon yön jälkeen noin viikkoa myöhemmin tavattiin ennenkuin Tyyppi lähti seuraavana päivänä kotikonnuilleen pariksi viikoksi (ja missä on edelleen). Käytiin tuhlaamassa rahaa kasinolla ja käppäiltiin ympäriinsä jutellen. Kaikki varmasti tietävät sen vaivautuneen fiiliksen mikä tulee aina hetkeä ennen ensisuudelmaa ja muuta läheisempää kontaktia? Ei nyt vain yhtään mitään.. Sitä vaan kasinolla kävellessä jossain vaiheessa painautui toisen kainaloon ikään kuin se olisi maailman luonnollisin asia ja samalla tavalla ne suudelmatkin vaihdettiin. Ja koko ajan oli niin mielettömän hyvä olo kuin vain voi olla.

Ja vaikka olenhan minä toki tässä sinkkuuden aikana kiinnostunut muistakin miekkosistä, niin tämän tilanteen tekee täysin erilaiseksi se että nyt ei ahdista ollenkaan se että kundilta tulee viestejä missä kerrotaan kuinka paljon minusta tykkää. Normaalisti kun liian nopeasti tulevat tunteiden tunnustukset saavat minut ahdistumaan, saati sitten että joku vihjailisi mitään pariutumiseen viittaavaa. Nyt minä itse haaveilen kaikesta kivasta ja pystyn jopa kuvitella itseni suhteeseen Tyypin kanssa, vaikka ei olla nähty sen ensitapaamisen jälkeen olosuhteiden pakosta kuin kerran, tosin ollaan pidetty intensiivisesti yhteyttä päivittäin. Kumpikin ollaan myös ällistyneitä siitä miten samankaltaisia ollaan (molemmat olemme villejä ja vapaita seikkailija-luonteita jotka eivät välitä jumahtaa yhteen paikkaan liian pitkäksi aikaa), puhumattakaan siitä että kaikki tuntuu vain niin luonnolliselta ja niiiiiiin HYVÄLTÄ. Jokin tässä Tyypissä vain on erilaista, en vain pysty nimeämään että mitä se jokin on. Tyypillä on myös kuulemma ihan sama fiilis minustakin. Alkukankeuden jälkeen olen myös voinut sanoa Tyypille ihan suoraan että tykkään tästä kovasti ja sanonut senkin että tälläinen tykkäily ei ole todellakaan minulle mitenkään normaalia. Tätä ei ole koskaan ikinä ennen tapahtunut. Jopa Herra X, jonka kanssa sentään pariuduin lähes kolmeksi vuodeksi ja asuttiimpa yhdessäkin, vertasi minun suhteeseen ylipuhumista 300m paksuisen tiilimuurin läpi puskemiseen. Ja Herra X:stä päästyäni olen ollut huomattavasti kiintyneempi siihen villiin vapaaseen elämääni kuin silloin joskus teininä.

Onko Hoyden siis vihdoinkin kohdannut kesyttäjänsä? Kovasti ainakin toivon näin.




***

Sitten vielä ilmoitusluontoisena asiana että perheeni on kasvanut myös uudella miehellä. Vannoutuneena koiraihmisenä toteutin joulukuun alussa pitkäaikaisen haaveeni ja kävin hakemassa rakkaan hölmön tappajakoirani seuraksi astetta erikoisemman kissanpennun. Tämä pieni lapsonen sopii meikäläisen huusholliin kuin nakutettu, on varmasti ihan yhtä ahne kuin tuo rakki ja allekirjoittanutkin, ja luonne on myös niin kovin tempperamenttista ja sähäkkää. Kotiuduttuaan tämä pieni, reilu kilon painoinen villikissa, halusi pistää reilu 40kiloisen tappaja-hurttani paloiksi. Kissi istui omistajan elkein olkapäälläni ja koira rukka ei voinut millään ymmärtää miksei kissanpentu antanut hoivata itseään täydessä ystävällisyydessä vaan murisi matalasti heti kun koira edes vilkaisi tätä päin, lähestymisyritykset saivat kissan syöksymään ninjaloikassa kynnet esillä kohti koira-rukan massiivista päätä (joka oli ainakin tuplasti katin kropan kokoinen). Parissa päivässä tuo hassu haukku sai kuitenkin omalla persoonallisella tavalla tappaja-kissan sydämen sulatettua ja murhanhimon muutettua uteliaisuudeksi minkä jälkeen koira ovelasti meni varovaisesti tökkäisemään olkapäälläni makaavaa kissaa kuonollaan (joo, tuo koira on sen verran iso että se saa päänsä mun olkapäälle jos satun istumaan ihan normaalisti tuolilla) joka yhtäkkiä puhkesikin kehräämään. Nykyään kissa menee itse koiran pussailtavaksi, nukkuu koiran päällä tai vieressä ja jopa syövät ja juovat samasta kiposta.