take me with you

Herra X haluaisi lähteä äijäporukalla risteilemään. Ei siinä sinänsä mitään, mutta kun minäkin haluaisin. Ja siis nimenomaan Herra X:n kanssa.

Yhteiset tekemiset ovat huvenneet aika nolliin sen jälkeen kun reilu vuosi sitten yksiin muutettiin. Omilla tahoillamme olemme kyllä ulkona käyneet, mutta yhdessä ei. Itse olen aika hyvin jaksanut pyydellää X:ää mukaan vaikka vastaus aina onkin että "ei jaksa". Yksin sitten kyllä jaksaa lähteä tai meidän yhteisten kavereitten kanssa. Joka kerta minut on jätetty kotiin. Tästä on riidelty, tästä on puhuttu ja X on lupaillut että seuraavalla kerralla sitten.

Paskan marjat.

Kyllähän minä voisin X:ää kieltää lähtemästä ja pakottaa jäämään kotiin. Jotenkin se vain kuitenkin sotii luonnettani vastaan. En minä osaa, enkä halua olla mikään pirttihirmu joka rajoittaa toisen menoja. Haluaisin että X tajuaisi itsekkin ottaa minut mukaan tai jäädä tueksi silloin kun seuraa kaipaan, mutta kun ei niin ei.

Jokunen viikko keskusteltiin asiasta ja sain vihdoinkin kiskottua vähän konkreettisempaa selitystä ja ratkaisua tähän ongelmaan. X myönsi pitävänsä minua itsestäänselvyytenä, ja kertoi että vaikka on joka kerta 100% tosissaan kun lupaa seuraavalla kerralla ottaa mukaan, niin sitten kuitenkin haluaa jostain syystä lähteä yksin. Jälkikäteen sitten potee morkkista eikä itsekkään ymmärrä, että mikä mättää. Mitään oikeaa syytä kotiin jättämiselle kun ei kuulemma ole. Minua ei tarvitse hävetä. Minä en kiehnää koko ajan kyljessä kiinni ja lirkuttele. Minä en muöskään rupea nalkuttamaan tai valittamaan illan kulusta. Viinaa minuun uppoaa siinä missä jätkiinkin ilman että se vaikuttaisi minuun mitenkään negatiivisesti. Minun seurassani ei tarvitse varoa sanomisiaan siinä pelossa että vetäisin herneet nenään juttujen tasosta. Yleensä heitän läppää ihan siinä missä muutkin. En saa slaagia jos kengät sotkeentuu tai hiukset ovat sekaisin. Lyhyesti sanottuna olen yksi jätkistä. Suurinosa kavereista on kaksilahkeisia ja kanssani on helppo tulla toimeen. Silti näytän ihan tytöltä eli olen kuitenkin ihan edustuskelpoinen. Silti minut jätetään kotiin.

Osittain syy on myös minussa. Minä kun aina päästän. Vaikka tuntuu heletin pahalta ja sattuu niin minä päästän. En minä halua mukamas aikuisen ihmisen menoista määräämään. Ja jostain syystä olen ne toistuvat lupailut ja vakuuttelut uskonut. X sanoi että minun pitää ruveta tiukemmaksi. Jos X meinaa lähteä silloin kun kuuluisi oikeasti olla minun tukena, tai meinaa jättää minut kotiin silloin kun minun lähdölleni ei olisi mitään muuta estettä niin minun kuulemma pitää vain kieltää. Esimerkkinä käytti omaa äitiään joka rentoudestaan huolimatta tarpeen vaatiessa myös pakotti poikansa jäämään kotiin. Pitääkö tässä sitten oikeasti ruveta äidiksi tuolle mukamas aikuiselle miehelle??
Ei siis, tuo "avoanoppini" on mitä ihanin ja upein ihminen, tullaan loistavasti juttuun jne. Mutta siis oikeastikko??
Enkö minä voi mukamas kypsässä parisuhteessa odottaa toiselta osapuolelta kypsää käytöstä?

Tuon keskustelun jäljiltä minua on pelottanut jo etukäteen seuraava kerta, kun X olisi lähdössä yksin reissuilleen. Ja nyt se sieltä sitten tulikin. En minä halua kohdella rakastamaani ihmistä murkkuikäisenä pojankloppina joka kiukkuaa ja riehuu kun ei saa tahtoaan läpi. En minä halua olla mikään helvetin äitihahmo, minä haluan olla avovaimo tasapuolisessa parisuhteessa. Ei sitä toista puoliskoa aina tarvitse raahata mukaan tietenkään. Välillä pitää olla omaakin aikaa. Mutta siis eikö sitä edes yleisesti ottaen kuulu ottaa se toinenkin mukaan?

Nyt onkin sitten armoton pohtiminen päällä että ilmoitanko tiukasti X:lle että joko järjestää minutkin mukaan, tai jää sitten kokonaan kotiin. Vai päästänkö lähtemään ja jään kiltisti kotiin miettimään miten kiva olisi itsekkin olla mukana.